11/03/2021

Työnarkin tunnustuksia

Tänään kerroin nykyiselle tiimilleni ja tulevalle uudelle esihenkilölleni, että jään nyt oikeasti sairauslomalle. Olen tehnyt töitä tähän saakka aina silloin kun en ole ollut osastolla ja silloin tällöin osastollakin. Olin etätöissä jo ennen sairastumistani ja siten työskentelyolosuhteet eivät sairastumisen vuoksi muuttuneet. Kameraa en ole pitänyt päällä hiusten lähdön jälkeen - siinä ainoa muutos.

Kun lymfoomani diagnosoitiin marraskuussa, sain 2,5 kuukautta sairauslomaa. Kuvittelin silloin, että kaikki olisi tuossa ajassa ohi ja että olisin jouluna kunnossa. Vähänpä tiesin... Monta kuukautta saikkua kuulosti tuolloin ennenkuulumattoman pitkältä ajalta, kun en oikeastaan ole koskaan saikkuillut. Pisin aikaisempi sairauspoissaoloni on ollut pari viikkoa puolisoni jouduttua teholle. Puolisoni kuoleman jälkeen palasin heti töihin. Sappirakon poiston yhteydessä olin jonkin aikaa saikulla, mutta en muistaakseni kovinkaan pitkään. Muuten en ole ollut töistä poissa.

Koko tuon ensimmäisen vajaat kolme kuukautta olin hyvässä kunnossa ja en kokenut, että oli mitään syytä miksi en voisi tehdä normaalisti töitä. Olin poissa töistä vain kasvainten löytymiseen johtaneen päivystyskeikan ja koepalan leikkauksen viemien päivien ajan. 

Esihenkilöni kannusti olemaan työterveyteen yhteydessä, jotta varmistettaisiin, että kaikki on työskentelyn kannalta ok. Työterveydestä näytettiin vahvasti vihreää valoa ja luvattiin olla tukena, jos vain jotenkin voivat auttaa. Sain avoimen lähetteen työpsykologille vaikeiden hetkien varalle keskusteluavuksi. Työterveys vahvisti myös, että virheellinen käsitys "jos tekee saikulla töitä, niin vakuutukset eivät ole voimassa" on pelkkä myytti. Mikään ei estä työskentelyä, jos oma vointi vain sen sallii. Minulle työnteko ja aikaansaaminen ovat aina olleet voimavaroja. Mieluummin käytän aikani hyödyllisesti ja pysyn toiminnallisena, kuin että mörrötän yksin kotona ainoana ajattelemisenaiheena murehtia poloista kohtaloani.

Tammikuussa saikkuani jatkettiin kesäkuun loppuun. Ei tämä ihan nopea juttu ollutkaan.

Tammikuussa alkoivat sytostaattihoidot ja sen myötä kuntoni on kerta kerralta heikentynyt. Ensimmäisen hoitokerran jälkeen huteraa oloa kesti kotona pari päivää ja sen jälkeen olin ihan entiselläni. Mutta nyt maaliskuun alun kolmannen, kantasoluja mobilisoivan hoitokerran jälkeen tunnen itseni huteraksi vielä nyt kuudentena päivänä hoidon päättymisestä. Seuraava hoitojakso on jo kolmen päivän päästä. Päätin siis, että nyt on aika lopettaa työt ja valjastaa kaikki voimani toipumiseen.

Voin syöpälääkärien näkökulmasta erinomaisesti ja esimerkiksi veriarvoni ovat sytostaatteja saavalle ihan ok tasolla, vaikka itse koen juuri nyt olevani surkean heikko rääpäle ja kauhistelen hemoglobiinin alhaista tasoa. Hengästyn ja syke kohoaa korkealle pienestäkin fyysisestä ponnistuksesta - kerroin asuntoni portaista potilaskelpoinen  koti -postauksessa. Hikoilen etenkin öisin. Vatsan toimintaan ja tasapainoon/pystyssä pysymiseen täytyy kiinnittää huomiota. Lihon ja turpoan. Olen väsynyt ja voisin nukkua päivät pitkät, mutta yöllä uni on pätkittäistä. Silti: mitään oikeita ongelmia minulla ei ole. Minulla ei ole kipuja enkä voi pahoin. Olen omatoiminen ja olosuhteisiin nähden hyvin voiva, mutta en enää työkunnossa. 

Olen ollut syövästäni hyvin avoin myös töissä. Työystäväni ovat tukeneet sekä työssä jatkamistani että tsempanneet syöpähoitojen kanssa lämpimästi. Kaunis kiitos teille! Koen kuitenkin, että tuki puolisoni kuoleman jälkeen oli työnantajan puolelta parempaa kuin nyt, mutta toisaalta korona-ajan etätyöllä ja saikkuni kesken olleilla kuuden viikon YT-neuvotteluilla voi olla osansa asiassa. Useimmat osaavat suhtautua työystävän sairastumiseen hyvin. Suureen työyhteisöön mahtuu kuitenkin myös niitä, joille syöpä on tabu tai muusta syystä kohtaaminen on ollut vaikeaa. Esimerkiksi "Mitäs tuohon nyt sanois, sanattomaksi vetää", oli erään esihenkilöasemassa olleen viesti ennen kuin hän liukeni pois keskustelusta.

Leskeksi jäätyäni mietin, että voisin perustaa yrityksen, joka tukee perikuntia kuoleman jälkeisten asioiden hoitamisessa ja etenkin kammottavassa paperiviidakossa. Kumppanoituisin esimerkiksi hautaustoimistojen kanssa ja tarjoaisin kuolinpesän advisory/asiainhoitaja -tyyppisiä palveluja niille, joilla on tarpeeksi kestämistä surun kanssa. Taistelisin byrokratian kanssa omaisten puolesta. Nyt hoksaan, että businessideaa olisi tarjota myös yrityksille palvelua, jolla helpotetaan tilanteita, jossa tiimissä tai työyhteisössä tapahtuu yksilön kriisitilanne. Voisin fasilitoida miten tiimi käsittelee asiaa, kun tiimin jäsen sairastuu, vammautuu, kuolee tai vaikkapa koti palaa tai muuten elämä kolhii. Voisin valmentaa esihenkilöitä kohtaamaan henkilökohtaisessa kriisissä olevan. Voisin auttaa tiimejä ja työyhteisöjä muokkaamaan toimintakulttuuriaan niin, että se tukee moninaisia taustoja ja elämäntilanteita. Voisin auttaa ymmärtämään toisten kantamat näkymättömät taakat. Voisin lisätä molemminpuolista empatiaa. Ehkä tällaisia palveluja jo onkin, mutta en ole sellaisia kohdannut. Tarvetta olisi.


Aihetta liipaten:

https://www.ttl.fi/tyopiste/tyokaverilla-on-syopa-kysy-kuulumisia-ala-pelkastaan-sairaudesta/


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Jälkihehku

Katsoin eilen Jälkiloisteen (Ettergl ø d). Katso sinäkin, jos haluat kevyessä ja viihdyttävässä muodossa ymmärtää mitä syöpämatkalla tapahtu...