Väräjävän linnunpoikasen äkkilähtö Jorviin

Kuumeilu jatkui vuoropäivinä nousten ja laskien. Kuume ei kuitenkaan noussut yli 38:n, joka oli useaan kertaan ohjeistettu raja-arvo ja jota alempaa lukemaa ei oikein noteerattu, kuten aiemmassa postauksessani kerroin. Sinnittelin siis kotona, vaikka kunto heikkeni ja ruoka maistui väärältä. Keskiviikkona 27.1. heräsin illalla sohvalta käytännössä koko päivän nukuttuani ja hups keikkaa, nyt kuumetta oli mittarin mukaan jo 39,1° C. Soitin HUS:in päivystysapuun ja päädyin Jorvin päivystykseen, jossa mitattiin kuumeeksi 39,9° C. Oloni oli pahoinvoiva, oksensin ja ripuloin. Päivystyksestä päädyin osastolle, jossa kuluikin viikko tutkimuksissa, nukkuen ja leväten. Kuume laski pikkuhiljaa, tulehdusarvot samaten. Mitään erityistä syytä ei löytynyt, joten kuumeilu liittynee sytostaattihoitoihin. Kehoni reagoi solumyrkkyihin puolustautumalla.
 

Oppeja ja muita hajatelmia Jorvi-viikon varrelta

Äkkilähtöreppu on paras ikinä! 

Ainakin, jos sinne muistaa täydentää puuttuvat tavarat ennen lähtöä... Täydensin aiempaa vinkkilistaani nyt näillä kokemuksilla. Keskiviikkona olin vähän hämärän rajamailla ja siten, jos minulla ei olisi ollut reppua valmiiksi pakattuna, mukaan tuskin olisi tullut edes kaikkea välttämätöntä, kuten kotiavain tai puhelimen laturi. Nyt repusta puuttui olennaisista asioista oikeastaan vain läppäri. Muistan tuijottaneeni ennen lähtöä työläppäriä ja ajatelleeni, että "en ota työkonetta mukaan. EN OTA TYÖKONETTA MUKAAN", mutta kuumeiseen päähäni ei yhtään pälkähtänyt, että oma läppäri olisi kyllä kiva ottaa mukaan... En siis voinut jatkaa Le Bureau des Légendesin katsomista Jorvissa, enkä esim. täydentänyt labraseurantaani tai kirjoitellut tätä blogia, koska teen näitä mieluummin suuremmalta ruudulta kuin tihrustan puhelimesta. Le Bureau näkyy muuten Areenassa enää 9.2. saakka, joten vielä ehtii. Mulla on jäljellä 4 kautta ja 7 päivää. 😀  

Kuumemittareissa on eroja

Jatkossa, jos joudun hakeutumaan kuumeen vuoksi hoitoon, lisään muitta mutkitta puoli astetta lisää omaan mittaukseeni. En tajunnut tätäkään kuumepäissäni, vaan vasta kotiin tultuani. Kotona mittaan kainalosta trad. digimittarilla ja HUS:issa mittaavat korvasta ja siten saavat korkeampia lukemia. Mun 37.6° C kainalosta siis olikin vaaditut "yli 38", jos käytössä olisi ollut korva- tai ohimomittari. Tarkistan ja varmistan tämän oivallukseni, kun seuraavan kerran menen osastolle, mutta olenpa aika vakuuttunut mittausmenetelmien aiheuttamasta erosta. Kun puhutaan kuumerajoista, pitäisi siis aina myös määritellä ja ohjeistaa millä mitataan.

Kun vointi on heikko, niin mielikin on maassa

Osastoviikon aikana itkeä tihuutin kolmeen otteeseen. Ystäväni ajatus "kun itkee, sielu käy suihkussa" on minusta erinomainen ja itku sinällään on erittäin tarpeellista ja hyväksi. Leskeksi jäämisen yhteydessä itku oli usein paras keino päästä eteenpäin surullisista ajatuksista. Äänekäs, raastava itku on voimakkaan korjaava kokemus ainakin minulle. Nyt osastolla kuitenkin itkin vääristä syistä ja siksi opin, että huonovointisuus saa ajatusmaailman ylipäätään synkemmäksi. Kuumeisena ei pää toimi oikein ja ajatukset eivät ole oikeita vaan kuumeen värittämiä. Itkin esimerkiksi sitä, että kun läheisteni yllättävien kuolemien yhteydessä olemme usein toisiamme lohdutelleet, että "hän lähti juuri niin kuin halusi, seisovilta jaloiltaan", niin nyt itketti "miksi minun pitää tässä puoli vuotta kärsiä? En halua tätä. Lopetan hoidot! Yäääh!!!" Oikeasti en näin ajattele, mutta kuumeinen ja huonovointinen minä tuotti tällaisia ajatuksia ja silloin en tosiaankaan osannut etsiä hopeareunuksia vaan vain ryvin syvällä murheessa. Tiesin ajattelevani ihan höpöjä, mutta hetkellisesti en voinut muutakaan. Metka kokemus, josta muistin taas sen, että ajatukseni eivät ole minä, ne ovat vain ajatuksiani. 

Yksinoleminen saa puhumaan itsekseen

Puhekumppanini on tasoltaan ilmeisen pieni vaavi, koska sanavarastoni koostuu ilmaisuista kuten "huhu", "uuhpuuh" ja "huhuhuhu". Esimerkiksi kun reippaasti sain syötyä palasen päivällistä, huomasin sanovani itselleni ääneen "huhu" tai kun vaativan fyysisen siirtymän jälkeen istahdin vessanpöntölle saatoin lausua "uuhpuuh" ja kun kuumeen noustessa tuli vilunväristyksiä niin äännähdin "huhuhuhu!". Kielenkäyttöni mukailee sairauden aikaista älykkyysosamäärää ja hiusten vaavinhaivenista lukumäärää. 😂

Hyväkuntoisuus on suhteellista

Vaikka omasta mielestäni vointini tämän Jorvi-keikan aikana vastasi lähinnä myrskyssä väräjävää linnunpoikasta ja fiilis on lähennellyt rääpälemäistä, niin muiden silmissä olen ollut koko ajan hyväkuntoinen. Kun kommentoin köpöttelevää kulkemistani, niin hoitaja kuittasi että "nopeastihan sä tuonne vessaan äsken juoksit". Kun löysin labratuloksistani tiedon, että HB on pudonnut alle sadan, niin pelästyin, mutta lääkärin mukaan lukema on ihan normaali sytostaattipotilailla ja vasta jos mennään paljon alemmaksi niin mietitään toimenpiteitä. Sainpahan kuitenkin ainakin osaselityksen sille, miksi puuskuttaa. Yrittäkääs itse ahkeroida samalla kun hemoglobiini on 86 ja leposyke esim. Jorviin saapuessa oli 133. Uuhpuuh!!1 Kun huolestuin ettei ruoka maistu, niin kysyttiin että "pystyt kuitenkin syömään?" No juu... Vaikka siis viikon verran en ole ollut ihan parhaassa kunnossa, niin silti muut potilaat ovat pääsääntöisesti minua huonokuntoisempia, vanhempia ja heillä on monia kroonisia sairauksia limittäin ja lomittain. Pitänee siis myöntää, että Jorvin hoitoviikon lopputulokseksi kirjattu "kotiutuu hyvävointisena" pätee aika hyvin.