Lupailin tammikuussa kirjoitella hajatelmiani vielä kerran, ja sen myötä aprikoin nyt onko minulla enää mitään syöpään liittyvää sanottavaa. Eipä taida olla. 😊
Olen viime viikkoina käynyt läpi kaksivuotistarkastukset. Pääni magneettikuvattiin ja koko vartaloni TT-kuvattiin. Kävin laboratoriokokeissa. Eilen syöpälääkäri soitti ja kertoi saman, minkä olin kuvista, labratuloksista ja voinnistani itsekin päätellyt: mitään uusiutumiseen tai lymfoomaan viittaavaa ei löytynyt, eikä havaittu mitään muutakaan kremppaa. Labratulokset olivat jopa erinomaisia. Lääkärini sanoi, että on äärimmäisen epätodennäköistä, että syöpäni enää uusii, koska se oli tyypiltään hyvin aggressiivinen eli nopeasti leviävä. Jos syöpäsoluja olisi jäänyt kehooni piileskelemään, niin tähän mennessä kasvu olisi jo havaittu. Kantasolusiirron saaneena olen kuitenkin seurannassa viisi vuotta. Seuraava kontrolli on vuoden kuluttua. Kuvia ei enää oteta eli kolme viimeistä kontrollia ovat pelkkiä labroja vuoden välein. Lääkäri kehotti elämään normaalia elämää ja niinhän olen jo pitkään elänytkin.
Olen siis terve. Aikamoista.
Elämäni saattaa olla vielä puolen vuosisadan mittainen. Aikamoista sekin.
Viime aikoina olen taas palannut pohtimaan miten haluan elämäni elää. Kuoleman varjo on muistuttanut arvaamattomuudestaan ja elämänlangan hauraudesta läheiseni kohdalla. Tiedän, että olen jo nyt elänyt ja kokenut enemmän kuin moni ehtii koko elämänsä aikana. Nyt elän tavallaan jatkoajalla. En halua tuhlata loppuelämääni, enkä halua pitää elämää itsestäänselvyytenä tai yhdentekevänä. Haluan arvostaa saamaani lisäaikaa elämällä vahvasti. Haluan hyvän elämän. Mitä se voisi tarkoittaa?
Julkinen lupaus on vahvempi kuin itselleen hiljaa kuiskattu. Siksi kirjaan tavoitteitani:
Loppuelämäni aikana haluan ja lupaan ainakin yrittää
- hymyillä leveästi ja usein - hymyillä itselleni lempeästi ja armeliaasti ja muille kannustavasti ja hyväksyvästi
- iloita pienistä arkisista asioista - huomata asioiden positiiviset puolet ja hopeareunukset, olla sinut itseni ja elämäni kanssa ja osata arvostaa elämää ihan sinällään
- huomata kauneutta missä ikinä kuljenkin. Kauneus syntyy merkityksistä ja se ilmenee hyvänä olona, hyvänä mielenä ja kokonaisvaltaisena hyvinvointina.
- ymmärtää syvemmin miksi asiat tapahtuvat ja miten voin vaikuttaa niihin. Olla tarkasti kuuleva, nopeasti hoksaava sekä avoin ja uteliaan positiivinen uutta ja muutosta kohtaan.
- uskaltaa olla minä: aitona, rosoisena, kömpelönä, keskeneräisenä, mutta aina valmiina oppimaan, oivaltamaan ja kehittymään.
- tuntea vahvasti - lämpimät läikähdykset, ilo ja riemu, jännitys, suru, itku ja ikävä ovat merkkejä siitä, että jotakin tärkeää tapahtuu tai on tapahtunut. Jos asia ei tunnu miltään, se ei silloin ole vaivan arvoista tai sitä ei tehdä riittävän isosti. Kun elän vahvasti, tunnen vahvasti.
Osa on helppoja. Olen aina ollut herkästi innostuva, hymyilevä ja ilon kautta etenevä, arvostanut yksityiskohtien kauneutta ja pitänyt oikeaa tietoa ja ymmärrystä perusarvonani, jolle kaikki muu tekeminen rakentuu.
Uskallus olla oma itsensä on vaikeampi. Se voi aiheuttaa nolostumista ja ristiriitoja muiden asettamien odotusten suhteen tai ainakin ristiriitoja niiden oletusten kanssa, joita teen muiden odotuksista. Vaatii rohkeutta kohdata muut ilman roolia tai suojakuorta, haavoittuvana, ihan vaan omana itsenäni.
Olen aina luottanut järkeeni. Aivoni ovat olleet rakkain ja toimivin elimeni ja siten oli järisyttävää saada tietää, että syöpä yritti valloittaa nimenomaan aivoni. Onneksi pysyviä vaurioita ei aiheutunut. Positiivisena hopeareunuksena minulla on nyt kuvia todisteena, että minulla ylipäätään on aivot 😂 ja useamman lääkärin konsensus ja tutkimustietoa siitä, että aivoni ovat monella tavalla priimat. Aivojen lisäksi arvostan päivä päivältä enemmän sydäntäni, joka on yllättävän viisas. Kun kuuntelen sydäntäni, olen enemmän ihminen itselleni ja myös muille. Kun olen uskaltanut valita niin kuin sydän kuiskii, eikä niin kuin järki varoittelee, niin elämä on joka kerta kääntynyt onnellisempaan ja enemmän minun näköiseeni suuntaan. (Juu, tiedäntiedän, että tunteet ja empatia ovat osa kognitiota ja siten hermostollisia, eivätkä liity sydämeen, mutta minusta on hauskempaa puhua "aivoista" ja "sydämestä" kuin "keskushermostosta" vaikka syöpänikin oli virallisesti "keskushermostolymfooma" eikä "aivolymfooma".) Yritän jatkossa luottaa yhä enemmän sisäiseen ääneeni. Järjellä ja tunteella, yhä parempaa elämää.
Arvasin, että näiden viimeisimpienkin tutkimusten tulos on puhdas ja siten olin jo ennen tulosten saamista varannut itselleni hemmottelua, joka tällä kertaa oli Tero Saarinen Companyn esittämät teokset Jyrki Karttusen Digital Duende ja Imre & Marne van Opstalin Heart Drive, joka oli samalla Euroopan ensi-ilta.
Esitys oli siis eilen illalla eli muutamia tunteja syöpätutkimusten tulosten kuulemisen jälkeen. Mietin esitystä odottaessani tunteiden merkitystä. Ensimmäisen teoksen "Duende" on se värisyttävä, ainakin minulla fyysinen reaktio, jonka taide parhaimmillaan aikaansaa. Se kun iho väreilee ja tuntuu kuin sähkövirta menisi pitkin selkäpiitä. Tai kun henki salpautuu hetkeksi ja unohtaa hengittää, kun keskittyminen on täydellisesti kiinni hetkessä. Termi on Frederico Garcia Lorcan v. 1933 ensi kertaa kuvaama "Juego y teoria del duende". Lorcan näkemyksen mukaan duendeen vaikuttavat järjettömyys, maanläheisyys, korostunut tietoisuus kuolemasta sekä pirullisuus. Nämä osuvat ja puhuttelevat minua syöpäkontekstissa, mutta muutenkin. Minulla etenkin musiikki saa aikaan fyysisen reaktion, mutta yhtä hyvin se voi olla muuta taidetta, kaunis maisema tai merkityksellinen tilanne. Kun tavoittelen hyvää elämää, siinä on duendea.
Hmm, aloitin sanomalla, ettei mitään sanottavaa ole ja päädyin jaarittelemaan elämästäni. Tämä blogi on ollut minulle varaventtiili mielessä pyöriville syöpään liittyville keloille ja paikka selkeyttää omia ajatuksiani. Jos olet lukijana saanut jotakin ajateltavaa samalla itsellesi, niin olen iloinen. Jos olet vain halunnut seurata sairauskertomustani, niin sekin on oikein ok. Jos olet itse syöpäpotilas toivon sinulle tsemppiä ja luottamusta siihen, että Suomessa syöpähoito on maailman parasta.
Kiitos kaikille, jotka olette kulkeneet rinnallani syöpämatkaa. Nyt tuo polku on kuljettu (ainakin vahvan olettamuksen mukaan) ja suuntaan kohti uusia seikkailuja.
Nyt mä sanon viimeisen sanan ja se on hei!
