Jälkihehku

Katsoin eilen Jälkiloisteen (Etterglød). Katso sinäkin, jos haluat kevyessä ja viihdyttävässä muodossa ymmärtää mitä syöpämatkalla tapahtuu. Kun sarja julkaistiin vuosi sitten, en halunnut sitä katsoa. Aihepiiri oli silloin vielä liian vereslihalla. Nyt katsoin sarjaa kuin syöpäsiskoa peilistä ja hihittelin. Sarja on katsottavissa Areenassa lokakuuhun saakka. 

https://areena.yle.fi/1-62409997

https://www.imdb.com/title/tt16283466/

Alla juonipaljastuksia, joten ollos varoitettu!

Jälkiloiste kertoo 40-vuotiaasta Esteristä, joka sairastuu kohdunkaulan syöpään. Sarjan käsikirjoittaja-ohjaajan vaimo kuoli samaan syöpään 43-vuotiaana vuonna 2018, joten taustalla on tekijöiden omakohtaisia kokemuksia, vaikka tilanteet esitetään usein karnevalistisesti ja koomisesti. Sarja herätti niin paljon ajatuksia, että tuli tarve kirjoittaa niitä ulos itsestäni:

1) Syöpähoidot ovat raskaampia, kuin mitä ikinä osaat kuvitella

Ester uhoaa hoitojen alussa olevansa maailman ainoa ihminen, jota solumyrkyt eivät saa pahoinvoivaksi. Minä en ajatellut olevani maailman ainoa, mutta toivoin ja ehkä vähän uskoinkin, että kestän hoidot hyvin. Edes syöpähoitajan lausahdus "sun hoitosi ovat raskaimmat, mitä meillä on tarjolla" ei pelästyttänyt. Hoitojen loppuvaiheissa mietin, että oli hyvä, etten etukäteen tiennyt, mitä tuleman pitää. Ester kieltäytyy viimeisestä hoitokerrasta. Tunnistin tunteen. Mieli teki minullakin, mutta kestin. Solumyrkyt saavat voinnin lopulta niin heikoksi, että tuntuu nujerretulta, rikotulta, jyrän alle joutuneelta. Huono fyysinen kunto synkistää myös ajattelua. Pohjakosketus on se hetki, jolloin toivo alkaa kadota. Onneksi sieltä noustaan nopeasti. 

2) Syöpä koskettaa myös sairastuneen lähipiiriä

Sarjassa Esterin perheenjäsenet, ystävät ja työkaverit reagoivat kukin omalla tavallaan Esterin sairastumiseen. Yksi säntää naimisiin, toinen hakee toivoa uskosta, kolmas ei halua kertoa perheessä olevasta sairaudesta muille, neljäs antautuu syrjähyppyyn pelätessään "ettei elä tarpeeksi", viides ei puhu Esterin kanssa, ennen kuin on varmasti tiedossa, että hoidot toimivat, kuudes alkaa epäillä omia pattejaan syöväksi, seitsemäs itkee, jne. Kun yhteisössä yhdellä on kriisi, niin se heijastuu kaikkiin. Tämä helposti unohtuu, kun huomio keskittyy kriisissä olevaan. Huomiota ja hoivaa tai edes keskusteluapua voi tarvita aika laaja joukko. Mietin sarjaa katsoessani, kuinka jokaisella meillä on ainakin ajoittain mielen päällä läheisen tai oma kriisi ja kuinka tärkeää olisi vaikkapa työ- tai harrastusyhteisössäkin uskaltaa kertoa, että omat ajatukset ovat juuri nyt muussa tai esimerkiksi että yöunet ovat jääneet vajaiksi, koska kotiasiat. Välttyisimme vääriltä tulkinnoilta puolin ja toisin, jos tietäisimme toistemme taakoista. Muut haluavat auttaa meitä, jos vain sallimme sen. Oma rikkinäisyys ja haavoittuvuus ei ole noloa - se on ihmisyyttä.

3) Syöpä uuvuttaa myös sairastuneen perheenjäseniä

Vakaan peruskallion roolia vetänyt Esterin puoliso lyyhistyy, kun hoidot ovat ohi ja remissio alkaa. Perheettömänä hoidin tämän osion itse. Olin vahva, reipas, määrätietoinen ja itseäni kannatteleva, koska oli pakko. Levitin luottamusta ja toivoa muihin, jotta sain sitä itse. Perheettömyydessä on se etu, että ei tarvitse pitää yllä roolia tai huolehtia muiden hyvinvoinnista ja jaksamisesta oman sairastumisen vuoksi. Perheettömyydessä on se haitta, ettei voi vaatia Esterin tavoin kaikkia yhdessä halimaan ja "köllöttelemään". Perheettömyydessä on se etu, että (toivottavasti) en uuvuttanut ketään.

4) Syöpä antaa luvan tehdä asioita

Sarjassa Ester mm. järkkää taianomaisia iltoja, pukeutuu hedelmävadiksi ja provosoi murtautumaan maauimalaan öiselle naku-uinnille. Tunnistan hyvin tuon kuoleman varjon synnyttämän hurjan elämänjanon, joka motivoi tekemään asioita nyt, eikä sitten joskus - kun sitä joskusta ei kenties koskaan tule. Herättävää sarjassa oli se, että elämän arvojen arviointi ja radikaalit liikkeet levisivät Esterin ystäviinkin. En tiedä olenko aiheuttanut samaa, mutta jos olen, niin hyvä! Jokaisen pitäisi aina välillä pysähtyä miettimään onko elämä omannäköistä ja riittävän hyvää. Koen olevani häpeämättömämpi ja varmempi syövän jälkeen. Koska jäin henkiin, saan ja pitää elää!

5) Jälkihehku

Minulle jälkihehku toimii sanana paremmin kuin sarjan suomalaiseksi nimeksi valittu jälkiloiste. Kohdunkaulan syöpä vaikuttaa seksuaalisuuteen konkreettisemmin kuin aivoissa lymyilevä lymfooma, mutta arvelen kaikkien syöpien ja raskaiden syöpähoitojen olevan aikamoisia seksintappajia. Kun olet leikelty, sädetetty ja myrkytetty, kenties kuukasvoinen ja muodottomaksi turvonnut tai luurangonlaihaksi laihtunut, kalju ja karvaton tai pienestäkin rasituksesta hengästyvä ja koko ajan oksettaa, niin ei tee mieli. Tulkitsin sarjassa jälkiloisteen kuitenkin laajemmin. Ester hehkui ja valaisi ympäristönsä koko sarjan ajan hoitojen raskaimpia vaiheita lukuun ottamatta - jolloin ei kukaan jaksa hehkua. Tunnistin sen rakentavan iloisuuden ja hopeareunusten korostamisen, joiden avulla itsekin pidin huumoria ja positiivista mielialaa yllä. Jälkihehku on asenne ja valinta. Ester ei antanut kipinänsä himmentyä. Toivon mukaan en minäkään.